5/18/2013

Muutoksen tuulia



 Viime päivät ovat olleet minulle todella raskaat. Tunteeni ovat seilanneet laidasta laitaan. Välillä olo on ollut loistava, kutkuttava ja jännittynyt tulevasta. Välillä taas minuun on iskenyt kauhea luopumisen tuska, suru ja kaipuu. Olen kääntämässä täysin uuden sivun elämässäni.

 Haluan pitää tämän blogin suhteellisen pinnallisena, en halua kertoa ihan liikaa yksityiselämästäni. Tämä asia on kuitenkin itselleni niin iso juttu, että haluan siitä pintapuolisesti täälläkin kertoa.

Olin reilu kolmen vanha kun äitini laittoi minut veljeni perässä harrastuksen pariin. Ei sitä tainnut silloin kukaan arvata, että sille tielle tämä tyttö jäi. Nautin ja rakastin lajiani koko lapsuuden. En tuntunut saavan siitä ikinä tarpeeksi. Elämä täyttyi siis koulusta ja harjoituksista, ystävät löytyivät harrastuksen parista. Teini-iässä tuli kriisejä, halusin lopettaa urheilun ja keskittyä muuhun elämään. Tämä kipuilu meni kuitenkin ajan mittaan ohi ja jatkoin silti harrastukseni parissa. Uutta intoa löytyi varsinkin vaihto-oppilas vuoteni jälkeen ja panostin täysillä treenaamiseen. Toki urheilulukiolla oli tähän varmasti suuri vaikutus. Elin ja hengitin urheilua.  

Viimeiset viisi vuotta olen harjoitellut n. 20-25 tuntia viikossa. Olen pääasiassa keskittynyt vain urheiluun ja kilpailemiseen. Aikaan on mahtunut niin onnistumisia kuin välillä todella karvaita tappioita. Olen ollut onnekas, sillä niitä ei ole tarvinnut kokea yksin. Minulla on ollut vierelläni joukko ihania tyttöjä, joiden kanssa olemme yhdessä tavoitelleet unelmiamme. Kyse on siis joukkuelajista. Hienoimmat hetket olen kokenut läheisten tyttöjen kanssa, voittaen lajimme MM-hopeaa pari kertaa, SM-kultaa sekä hopeaa ja lukuisia muita arvokisoja. Mutta ennen kaikkea, olen saanut ikuisia ystävyyssuhteita. Ja ehkäpä oikeasti ne parhaimmat hetket on koettu ihan tavallisina treenipäivinä ja pitkillä leireillä nuotion ääressä. En voi uskoa kuinka onnekas olen, että olen saanut kokea kaiken tämän. Siitä ehdottomasti suurin kiitos kuuluu vanhemmilleni ja muille läheisille. Meille kun ei lajista mitään makseta, eikä varmasti tulla vielä vähään aikaan maksamaan. Kiitos kuuluu myös poikaystävälleni, joka on ollut ymmärtäväinen kaikki nämä vuodet, vaikka yhteistä aikaa ei ole aina meinannut löytyä.



Olen siis melkeinpä ammattiurheilija ilman palkkaa. Tai siis olin. Nyt on nimittäin aika kokeilla siipiä jossakin muualla ja jättää kilpaurheilu taakse. Päätös ei ollut helppo, ei ollenkaan. Itseasiassa viimeiset pari viikkoa ovat olleet todella raskaat. Mutta nyt kun päätös on vihdoin tehty, tuntuu kun kivi olisi tippunut harteiltani. Joten uskon, että olen tehnyt oikean päätöksen. Nyt on aika kokea se muu elämä. Ilman täysin suunniteltua viikkoa, pakkoa olla joka ilta jossakin. Voin vaikka lähteä matkalle kesken talven. Ennen kun se kilpailukauden takia ei ollut mahdollista. Odotan sitä innolla, mutta myös pelolla. Ensimmäinen vuosi lopettaessa on kuulemma usein aika rankka. Uskon, että selviän siitä kuitenkin kunnialla.

Täällä blogissakin saatan kirjoittaa välillä tuntemuksiani uudesta elämäntilanteestani, joten nyt tekin tiedätte mistä on kyse! Ja mikä lajini on? No sitä en vielä kerro. ;)

8 kommenttia:

  1. Yritä löytää jokin uusi harrastus, joka olisi muutaman kerran viikossa. Itse aloitin luistelun lopettamisen jälkeen tanssin. Silloin 30 v sitten :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uusia harrastuksia on kyllä paljon mielessä! Jonnekin tätä liikunnan suurta paloa on kohdistettava. :) Kiitos vinkistä! Katsotaan mitä päädyn harrastamaan.

      Poista
  2. Tiedän tavallaan tuon tunteen,itse tosin lopetin selkävaivojen takia joihin ei löytynyt selitystä (muuta kuin se, että vika oli päässäni...). Eka vuosi lopettamisen jälkeen oli pahin,en halunnut tehä mitään ! En yhtään mitään urheilullista,taisin vain ja ainoastaan käydä koiran kanssa lenkillä kun oli pakko. Toivottavasti saat elämän pyörimään hyvin,se ei ollut ihan helppoa kun oli niin tottunut että treenit on silloin ja siihen aikaan ja aina oli menossa !

    Tsemppiä siis :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä juurikin, tuo vapaaehtoisuus voi kääntyä juurikin noin. Ettei välttämättä halua tehdä sitten mitään. Luulen kyllä, että itselleni sopii se, että aloittaisin jonkun uuden harrastuksen. Niin saisi viikkoiltoihin jotakin rytmiä. Toivotaan, että tämä elämänmuutos menisi suhteellisen kivuttomasti, sen todellisuuden tosin näkee sitten vasta syksyllä.
      Kiitos tsempeistä Miims! :)

      Poista
  3. <3<3<3
    Paljon ihania muistoja ja unohtumattomia hetkiä kätkevät nuo mitalit taakseen. Vaikea miettiä, mikä on parasta, kilpailemista tärkeämpää mulle on kyllä joukkue, joka koostuu upeista, yhteen hioutuneistä ystävistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on kyllä niin totta, noiden mitalien takana olevia hetkiä en kyllä unohda! <3 Ehdottomasti joukkue on kyllä se ykkösjuttu. :) Varsinkin nyt sen oikeasti konkreettisesti tajuaa vielä paremmin. Mutta aikansa kutakin, silti onneksi nuo hetket pysyvät aina muistoissa, ihanina hetkinä yhdessä. <3

      Poista
  4. Voisitko hieman avartaa mikä laji kyseessä...?:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, oon nynny enkä vieä ainakaan halua sitä paljastaa. :) Toivottavasti ymmärrät! :)

      Poista

Ihanaa kun kommentoit! :)